keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Let bygones be bygones

Niinpä niin; joulukuun loppu on mennyt täysin joulumoodissa; syöden ja maaten, toki töissä käyden mutta ei sillä nyt ihan kaikkea perseilyä anteeksi saa. Paino yrittää kivuta ylöspäin, olo on nuutunut, väsynyt, haluton ja äreä. Myös unirytmi on päin prinkkalaa. Ja tämmöistä se oli ennen aina. Luvattoman pitkään on nytkin mennyt vetelehtiessä ja ajelehtiessa, mutta ei se taas auta kuin kääriä hihat ja palata taistelukentälle. 

Tammikuussa - tai tarkemmin sanottuna nyt heti - ruokailurutiinin tiukka palautus, helmikuun alussa alkaa joulupukin avustuksella on ramp. Sitä odotan kuin kuuta nousevaa, mutta silti ei voi eikä saa jäädä koko tammikuuksi vellomaan löysäilymoodissa. Sitä nihkeämmin se kauan odotettu uusi harrastuskin alkaa, mitä kauemmin tähän itseään taas totuttaa. On järkyttävää, miten helposti ja nopeasti tähän ajautuu. 

Onko sitä ihan oikeasti kuin alkoholisti, että loppuikänsä pienistä sivuaskeleista jää ränni päälle? Vaikea sitäkin ajatusta on hyväksyä. Mutta ajattelin kaikkien tekemieni syväluotaavien analyysien jälkeen lopettaa henkisen vatkaamisen tämän asian kanssa, ja siirtyä automaattiohjaukselle toistaiseksi. Sen verran minulla on jo selkäytimessä ateriakohtaiset ohjeistukset, ettei niitä tarvitse uusiksi opetella. Sen kuin tekee vaan. Sali-into olisi vielä jostakin kaivettava tammikuun ajaksi, kun kuitenkin oman salin jäsenyys on kuun loppuun voimassa. Sekin löytyy kyllä, kun vain nousee ja lähtee liikkeelle. Ei odottelemalla.




Viime viikonloppu töissä oli ihana. Välillä mennään pitempiä aikoja perustyössä, josta suurin osa on tuttua, osa on jonkin melko äskettäin opitun vahvistamista, ja sitten yhtäkkiä rysähtää kerralla monta uutta asiaa, tai jokin aiemmin opittu syvenee muutaman askeleen kertalaakista. No, viikonloppu oli taas sellainen, kiitos ihanien, mahtavien ja huikeiden kollegoiden jotka antavat aikansa ja kokemuksensa meidän vihreämpien hyväksi, kun vain tilanne sallii ja osaa pyytää. Avoin mieli, nöyryys ja halu oppia palkitaan maailman parhaassa työpaikassa avokätisesti. Myös tilannetaju ja vinksahtanut huumori kantavat pitkälle. 

Tammikuun aikana on näköjään tulossa suunnitellusti työnkuvan laajentuminen yhteen osa-alueeseen lisää. Tähän mennessä opitut asiat ja taidot tuodaan epävakaampiin olosuhteisiin ja käännetään liekkiä isommalle. Toisaalta tärkein taito on osata pitää suu kiinni, kuunnella, ja tehdä ripeästi mitä käsketään. I can do this! I think...







sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Vihaa sitä paskiaista! Crossfit trial päättyi

Ihana viikko crossfitin parissa tuli päätökseen eilen. Perjantain teemana oli etukyykky, ensin haettiin maksimia kolmen toiston sarjoissa ja harjoiteltiin tekniikkaa. Epäilin etukäteen olkapään ja lavan liikkuvuutta, mutta noilla koutseilla tuntuu olevan joka ongelmaan pussillinen kikkoja hihassaan, ja sain yllättävän kivuttomasti kyynärpäät riittävän ylös ja tangon kropan päälle lepäämään. Kyykky tehdään suoralla selällä, rinta auki ja ylös, lantio taakse. Sitten vaan alas, paino kantapäillä. 

Lopputunnista otettiin tangolta puolet painosta pois ja vuorossa Death by ft squat 20 min cap. Koska lajille tuntuu olevan ominaista ilmaista yksinkertaiset asiat hankalasti, niin suomennetaan tuo. Eli 20 minuuttia aikaa, ja lähdetään kyykkäämään niin että ensimmäisellä minuutilla yksi kyykky, loppuminuutti lepoa. Toisella minuutilla kaksi kyykkyä, lepo, kolmennella kolme jne. Niin pitkälle kuin pääsee. Sitten kun tipahtaa, leikki lähtee alusta. 20 min cap tarkoittaa sitä, että 20 minuutin aikana vedetään niin monta kertaa ja niin pitkälle kuin pääsee. Pääsin 12 kierrosta, viimeinen toisto 12. minuutin viimeisellä sekunnilla, jolloin 1. kierros lähti suoraan ilman lepoa. Ei tullut kauhean montaa toistoa, kun noutaja tuli. Ei tainnut kukaan päästä ihan loppuun asti, mutta aika moni pääsi kyllä hirmuisen lähelle. Rautaista jengiä. Aamulla heräsin siihen kun kyljen kääntäminen sattui, eikä ihme...




Eilen oli viimeinen kerta, ja edellisenä päivänä rääkätyillä reisillä oli herkkua sukeltaa kahvakuulaswingiin. Alkulämmittely oli ihana; 3 kierrosta row 200 m (siis soutu), deathmarch 10 m ja 10 x sit-ups. Ihania kaikki, ja ajattelinkin että mitähän p*skaa on luvassa kun näin lempästi aloitetaan... No se swingihän se tosiaan oli. Ensin haettiin tuntumaa 16 kilon kuulalla (siis minä, joillakin oli isompaa, joillakin pienempää), ja sitten käsky kävi vaihtaa isompaan. 20 kilon kuulat pääsi loppumaan, joten ainoa vaihtoehto oli se 24 kg sitten. "Juu juu", huuteli ohjaaja iloisesti, kun mulkoilin vuoroin ohjaajaa ja vuoroin mokomaa murikkaa jota raahasin riviin, "vihaa sitä paskiaista!" 

Lopputunnin leikkinä oli boxihypyt ja kahvakuulaswing amrap 2 min, 1 min rest. Eli niin monta kierrosta kuin kahteen minuuttiin ennättää, 10 swingiä ja 5 boxia, minuutin lepo ja ralli alusta. Minun kohdallani tosin ei voi puhua hypystä, suosiolla skaalasin ja askelsin boxit. Pakkohan se on jossain vaiheessa kokeilla miltä verille raapiutuneet sääret, murtunut sormi ja nenäverenvuoto yhdessä tuntuvat, mutta vielä ei kantti riittänyt. Oma sali on nyt irtisanottu tammikuun loppuun, ja ellei arpaonni suosi (seura arpoo kaksi paikkaa tammikuun on rampille) niin sitten helmikuussa starttaa ihan kunnolla.

Aamulla olin aikeissa hemmotella itseäni protskupannareilla, kun Fitnesstukusta tilaamani Pancake mix-paketti saapui. Pannuhan meillä on sysipaska ja vaihtoon menossa ollut jo ikuisuuden. Kaupassa se tuppaa unohtumaan, ja tässä vaiheessa sen sitten muistaa... Niin että pannarit edelleen tyypittämättä, pitää arvostella sitten kun pääsee edes maistamaan. Ristus... Ja ei muuta kuin blenderi laulamaan. Illaksi töihin, lounaskin tuossa juuri valmistui niin on eväätkin tehty. Ihana pikkupakkanen ja ohuen ohut lumihyhmä maassa. Tunnin lenkki koiran kanssa, mukavasti vertyi kun taas on niin tuhannen jumissa koko torso.

Protskupannaria, anyone? Bon appétit!



torstai 10. joulukuuta 2015

Usko äitiäsi! Ensitunnelmia crossfitistä

Kuten ehkä muutaman kerran innoissani olen tullut maininneeksi, olin ihanan työkaverini ansiosta kerrankin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja ennätin napata paikan paikallisen crossfit-seuran ilmaiselta trial-viikolta. Nyt järjestivät ensimmäistä kertaa tilaisuuden yhteensä 40 ummikolle päästä kokeilemaan ja tutustumaan lajiin, kulkematta ensin on rampin kautta. On ramp on joka tapauksessa edessä meilläkin kokeilijoilla, mikäli laji ottaa syttyä niin paljon että sitä haluaisi jatkossakin harrastaa. Mutta toisaalta kuulemani mukaan on ramp poikkeaa tavallisesta treenistä sen verran, että pelkästään sen käytyään voi olla vielä vaikea tietää innostuuko tosissaan vai ei. 

No, maanantaina leikki alkoi, ja jo se ensimmäinen tunti avasi oven ihan uuteen maailmaan. Lähtien siitä, että olen koko ikäni punnertanut päin helvettiä, ihmetellen miksi en yhtään kehity. On se jännä! Nyt kun kädestä pitäen neuvottiin, yllättäen niitä alkoi mennä, ja tekeminen oli tuntuvaa ja kivaa. Lisäksi kyykättiin ja soudettiin renkailla. Hyvin tarkeni. Tiistaiaamuna herätessä oli selkeästi löytynyt aivan uusia lihaksia, paikoissa joissa ei aiemmin olisi osannut samanlaista tuskaa kuvitellakaan. Yläkroppa aivan järkyttävässä jäkissä. Ja eikun illalla uudestaan. 

Tiistaina harjoiteltiin soutua ja burpeeta, ja pelkästään näihin kahteen on mahdollista käyttää tuskan ja ahdistuksen täyteinen tunti. Keskiviikkoaamun tunnelmia ei viitsi edes yrittää sanoittaa. Eilisen tunnin teemana oli wallball ja maven perustekniikkaa pallolla, ei siis todellakaan päästäneet meitä tankojen lähellekään. Tänään on välipäivä, joskin menen tästä kohta illaksi töihin. Jos saan takin päälle ja repun selkään, kädet ei nimittäin nouse hartialinjan yli eikä taivu selän taakse huutamatta. Edessä lisää leikkiä vielä perjantaina ja lauantaina.

Harmittaa ihan ***keleesti. Niin hirveesti että tekis mieli paukuttaa päätä seinään. Nimittäin se, että olen oman salini kanssa naimisissa vielä tammikuun loppuun asti, ja tammikuun on rampille olisi vielä pari paikkaa jäljellä. Mutta tilin saldo ei todellakaan armahda maksamaan kahta salia päällekkäin. Sitä tällä hetkellä on ihan kirjaimellisesti köyhä JA kippee. Kippee silleen ihanalla, imelällä tavalla.

Vaikka yleensä on oltava edes periaatteesta eri mieltä äitini, sen crossfithörhön kanssa. Mutta pakko se on tälläkin kertaa taipua. Aivan huikeen monipuoliselta vaikuttaa, treeneissä tulee ihan hirveästi sellaista mikä ainakin minulla muuten jää aivan täysin tekemättä.

Mukavuusrajojen ylittäminen on toki salitreenissäkin peruskauraa, mutta yksin treenaavaa ei kukaan tarvittaessa työnnä lempeästi mutta lujasti rajan yli silloin kun päänsisäinen käsijarru yrittää mennä päälle. Siitäkin olen saanut jo muutamia näytteitä tämän kolmen päivän aikana, ja kyllä se vaan toimii. Ottautuvista ohjaajista ja kivasta ryhmästä saa näköjään aivan hirveesti lisätsemppiä tehdä vielä se viimeinen toisto senkin jälkeen kun "ei jaksa enää". Ei oo ihme että tämä treeninjälkeinen kärsimyskin on aivan omaa luokkaansa. 

Että kyllä ne äiditkin joskus jotain tietää. Uskokaa niitä.

sunnuntai 6. joulukuuta 2015

Ylös kuopasta

Viimeinen viikko on mennyt enemmän ja vähemmän harakoille. Sairastelun takia treenitauko on venynyt melkein kahteen viikkoon, ja käytännössä se tarkoittaa aina myös ruokavaliosta lipsumista. Aamupala jää pois, lounas jää pois, sitten syödään leipää tai jotain muuta joka ei pidä nälkää, ja illasta syödään kaikki mikä kiinni saadaan. Se on uskomatonta, kuinka nopeasti se tuohon menee. Ja heti kun liike pysähtyy, vaikka silloin erityisesti pitäisi pitää edes ruokavaliosta kiinni. Siinä vielä yksi ratkaisematon arvoitus, miksi nämä tornit kaatuvat aina yhdessä.

Mutta ei auta murehtia, enkä niin teekään. Nyt istun lusikka kauniisti kädessä "puuhtoa" syömässä, huomenna saan postista paketin Fitnesstukulta ja sitä myöten CLA palaa aamupillereihin. Paketissa vähän muutakin pientä kivaa motivaatiovälinettä. Ja motivaatiovälineistä suurin; huomenna alkaa viikon kestävä tutustumisviikko paikalliseen crossfit-seuraan. Pakettiin kuuluu 5 treenikertaa, ja kuvaus kuulosti aika kattavalta. Lisäksi tutustumisviikko on täysin maksuton!

Nyt sarvikuonon kanssa nenän kimppuun, voiton puolella ollaan taistelussa minä vs. sinuiitti, mutta vielä saa vääntää. Aloitti oikealta, jatkoi vasemmalta, ja mulle NIIN alkaa riittää jo! Jos nyt väkisin jotain hyvä haluaa keksiä mitääntekemättömyydestä, niin joululahjat on kaikki hankittu (kiitos verkkokaupat!) ja uusi tukkakin on päässä. Ite tein ja säästin, ja se on varmaan taas kaks viikkoa kun alkaa kyllästyttää. Ihme tauti tämäkin krooninen hiustenmylläys.


tiistai 1. joulukuuta 2015

Onnistumisen avaimia pt. 2

Edellinen aiheeseen liittyvä postaus liittyi ensisijaisesti menneseen. Lihomisen syihin ja hankalan kierteen sitkeään ylläpitämiseen, joka olisi tarkoitus katkaista jotta muutos voi tulla tilalle. Ne ovat yleensä vuosien saatossa säännöllisesti toistuneita ja syvään urautuneita tapoja ja ajatuksia, ja on turha kuvitella sen kaiken pyyhkiytyvän pois sillä, että vain "yksinkertaisesti päättää niin", tai "alkaa treenata itsekurilihasta". Jos se olisi niin äärettömän helppoa, ei olisi lihavia ihmisiä.



Toki painonpudotus, laihtuminen, kiinteytyminen, elämäntaparemontti - you name it - vaatii päätöksen, tavoitteita ja sitoutumista. Yleensä matkan varrelle mahtuu voittojen lisäksi kompastelua, horjumista ja ikävä kyllä ei ainoastaan kaatumisia, vaan suoranaisia mahalaskuja. Ihan reteästi turvalleen siihen samaan paskaan, josta epätoivoisesti yrittää nousta. Siihen on myös hämmentävän helppo jäädä rypemään, ja mikäpä ettei, kyllähän possullekin se oma lätti liejuineen on tutuin ja turvallisin paikka olla. Juuri siksi mielestäni on äärettömän tärkeää käydä mennyt läpi, ja sen jälkeen päästää siitä irti. Mennyttähän et voi muuttaa, mutta miksi jäädä siihen kiinni. Mitä niin hyvää se on tähän asti tuottanut, että siinä kannattaisi sitkeästi roikkua? Tunnista, hyväksy ja päästä irti. Vasta sen jälkeen muutos voi tapahtua.



On ihmisiä, jotka onnistuvat kerralla, hirmu kiva heille. Rohkenen silti väittää, ilman sen tarkempaa tilastoihin syventymistä, että suurimmalla osalla onnistuminen on usean yrityksen ja kompastumisen takana. Josta päästäänkin niihin minun mielestäni avaimista tärkeimpiin. Niitä ovat irtipäästämisen ohella aika, ja armo. Ymmärrys siitä, ettei haitallinen toimintatapa ja kierre ole kehittynyt päivässä, ei viikossa eikä edes kuukaudessa. Sen tosiasian hyväksyminen, ettei vuosien varrella hankittu katoa päivässä, ei viikossa eikä edes kuukaudessa. Muutos vie aikaa, ja itseasiassa näkyvä muutos ilmestyy nopeammin kuin se pysyvä muutos, joka korvien välissä on tapahduttava. 




Me olemme vain ihmisiä, kaikilla omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Tehdyistä virheistä loputon itsensä ruoskiminen ei ruoki positiivista kehitystä ja muutosta millään tavalla. Toisaalta jatkuva itsensä armahtaminen samoista asioista kerta toisensa jälkeen viestii siitä, ettei kaikki muutokseen tarvittavat palikat ole vielä kasassa. Aidon hyväksymisen, anteeksiantamisen ja irtipäästämisen tunnistaa siitä, että sen jälkeen alkaa ihan oikeasti tapahtua.




Kuten aiemmin sivumennen todettu, kaikki keinot ovat sallittuja. Mikä ikinä auttaa oikealle tielle tai pysymään tiellä, ota se matkalle mukaan. Jos jokin tuntuu alkuun hyvältä mutta osoittautuu myöhemmin hyödyttömäksi, päästä siitäkin irti. Taustalla olevia asioita voi saada työstettyä omassa päässään hyvinkin pitkälle, ja joskus yhteisvoimin, ainakin ne onnekkaat, jotka samassa tilanteessa olevia tuntevat. Joskus ongelma ja lukot ovat kuitenkin niin tiukassa, että tarvitaan ulkopuolista, ammattimaista apua. Vaikka ongelma ilmenisi vinksahtaneen syömisen muodossa, paras apu ei välttämättä ole ravitsemusterapeutti. Henkilö, joka surkeimmassa tapauksessa esittelee virallisterveellisen lautasmallin ja pussikeittokuurin alkuun pääsemiseksi, taputtaa olalle ja sanoo että kyllä se siitä, kun vaan päätät niin. Joskus enemmän hyötyä voi olla terapeutista, joka auttaa pääsemään ongelman alkulähteille ja selättämiseen sitä kautta. 



Minä en hakeutunut (psyko)terapiaan, koska jokin vipu naksahti ja pyörä pyörähti oikeaan asentoon oman ajatustyön kautta. Uskon että jos edelleen odottelisin parempaa huomista, olisin jo älynnyt hakeutua ammattiauttajalle. Ravitsemusterapeutilla kävin kyllä kerran, mutta lähestymistapa ongelmaan tuntui aika etäiseltä. Ensimmäisellä käynnillä haukuttiin etävalmennukset, Superdieetti jonka olin juuri aloittanut, ja kaikki mahdolliset ihmisten omat sovellukset. "Kyllä täällä on kuule kaikki taikatemput nähty!". Seuraavalle tapaamiselle oli tarkoitus viedä kaksi palaa suklaata, ja harjoitella käsittämään että kaksi palaa sitä maailman suurinta herkkua (eli paras puudute) on riittävästi. Muistan ajatelleeni, että minä en ole niin tietämätön enkä tyhmä, ettenkö tietäisi mikä on kohtuullista ja riittävästi, tai ettenkö tietäisi mitä ja miten pitäisi syödä. Kysymyshän on ainoastaan siitä, että minä en siitä huolimatta tee niin. Ja väitän että suurimmalla osalla kyse on nimenomaan siitä. Ei tiedon puutteesta, eikä varsinkaan tyhmyydestä.

Olen vuosien varrella aloittanut Go Fat Go-haastetta, karppausta, kalorilaskentaa Kiloklubin avulla, Superdieettiä, Bodycampin Bikini Challengea, Fitfarmin Bikini Challengea... Jokainen näistä on antanut eväitä, vaihtoehtoja, inspiraatiota, vertaistukea, ryhmäkuria ja positiivista kilpailuhenkeä. Auttanut tilaan jossa voi lyödä aivot narikkaan ja syödä vain mitä käsketään. Vapauttanut ajatustyön ruoasta niiden taustatekijöiden käsittelyyn. Ja varsinkin Superdieetin myötä löysin aivan uskomattoman vertaistuen. Ryhmä on edelleen 1,5 vuoden jälkeen koossa, ja siihen kuuluu yksi erityisen tärkeä henkilö, jota nimitän ylpeydellä ystäväkseni. 




Jokaisessa näistä valmennuksista olen myös kompastunut ja horjunut, kaatunut ja usein myös jäänyt makamaan muutaman kompastumisen jälkeen. Olen aina takertunut sitkeästi ajatukseen, että kaikki sivuaskeleet ohjatusta dieetistä kaataa koko homman. Kaikki on pilalla ja kaikki jo tehty työ on menetetty, sama siis jatkaa entistä rataa. Ja entä se treeni? Piti olla x treeniä viikossa, enkä tehnyt yhtään tai tein vain yhden. Koska ei ollut aikaa käyttää 1,5 tuntia salilla yhtenäkään päivänä. Koska ei se puolen tunnin tai tunnin liikkuminen mitään hyödytä kuitenkaan. Näillä tekosyillä hain lupaa pysyä tutussa ja turvallisessa, koska muutos on pelottavaa niin kauan, kuin mennyttä ei uskalla päästää painumaan sinne minne se kuuluu. Ja se päänsisäinen kriitikko näkee jokaisen tilaisuuden päästä sanomaan, että "mitäs minä sanoin, perseelleenhän se taas meni kuten odotettu, mitä siinä rimpuilit kun et kuitenkaan onnistu!" 

Valmennuksiin osallistuminen silloin kun ajatustyö on vielä vaiheessa, ei minusta ole missään nimessä rahanhukkaa. Ja varsinkin tämä viimeisin joka on vielä menossa, Fitfarmin Bikini challenge, löi viimeisen naulan arkkuun tuossa treeniasiassa. Valmennukseen kuuluva treenipankki tarjoilee maksimaalisen tehon minimaalisessa ajassa, ja niin sekin tekosyy on taputeltu pois. Jumiutunut ajatus vapautuu hitaasti, mutta myös nämä konkreettiset keinot auttavat siinä. 

Pienistä askelista tulee yhä piteneviä matkoja kohti tavoitteita ja päämääriä, samanlaisina toistuvista pienistä oikeaan suuntaan kuljettavista askeleista tulee uusia rutiineja entisten tilalle. Muutoksesta tulee koko ajan pysyvämpää, ja vaikka kaatumisia edelleen herkästi tulee, on pystyyn nouseminen ja matkan jatkaminen koko ajan helpompaa. Ja ennen pitkää myös herkuttelusta tulee luvallista, riittävän harvoin ja kohtuudella toteutettuna luonteva osa elämää. Ei syyllisyyttä, ei kaatuilua. Ei edes polvi käy maassa.

Ja vielä tiivistäen; tunnista ja hyväksy mitä on ollut, ja päästä irti. Anna muutokselle aikaa, anna itsellesi armoa kokeilla, erehtyä ja nousta uudestaan entistä vahvempana.