Tuplahyppyjä ja pitkien vapaiden kirous

Olkoon tämä päivä jäävä historiaan päivänä, jolloin sain elämäni ensimmäiset double underit hypättyä! Olkoon myös se päivä, kun sain niitä samassa sessiossa useamman onnistumaan. Kaiveltakoon tämä päivä muistin syövereistä, kun seuraavan kerran ajattelen treeneissä, että olen muuten ihan harvinaisen paska tässä(kin)! Salin ohjelmoinnissa on menossa hieman kevyempi viikko, ja tämän päivän ohjelma mahdollisti yksityiskohtaisempaa tekniikkaohjausta tuon niinkin monimutkaisen vehkeen kuin hyppynarun käytössä. Ensin pompittiin ilman narua, ja sitten pompittiin ja läpyteltiin käsiä reisiin määrätyssä rytmissä. Sitten otettiin naru käteen, ja taas pompittiin ja pyöritettiin narua siinä samassa rytmissä, ja perkele. Se meni tossujen alta kahdesti! Sitten pompittiin vähän taas lisää, ja se meni uudestaan tossujen alta kahdesti. Siinä vaiheessa sitten olin se hyvin lääkityn näköisenä virnuileva, pomppiva idiootti pinkin hyppynarunsa kanssa, ja sitä virnuilua riitti, no, ainakin tähän hetkeen asti. 

Pieni asia sinänsä, mutta minulle, + 3-kymppisenä liikkumaan opettelevalle tämäkin oli iso juttu. Seuraava etappi on sitten saada useampia peräkkäisiä tuplia onnistumaan, samaten kuin boksihyppelyissä seuraava on kääntää laatikko korkeammalle kantilleen. Selkä on sietänyt tärähtelyn kipeytymättä, joten eiköhän näitä ohjelman mukaisesti voi ihan hyvin tehdä. Nahka tosin voi olla toista mieltä...

Viime viikolla oli pitkät vapaat loppuviikosta, ja ihan samoilla teemoilla mentiin kun edelliset pitkät vapaat, kun selän reväytin. Ja sitä edelliset pitkät vapaat, kun pennut sairasti vuoron perään. Hemmetisti jumppia varattuna, Alku-ohjeilla tehtyjä ruokia valmiina jääkaapissa. Niin tottakai se vapaapäivien kirous samantien rankaisi, ja vietin yön sanko sylissä. Tuli maisteltua hyvin uusiksi, mitä kaikkea kookoksista olikaan tullut päivän aikana nautittua, ja vähän kieltämättä on tehnyt tiukkaa ruokavalioon palaaminen kun se kookos on niin monessa mukana. Kun oksentaminen loppui, löytyi helpotusta hedelmämehuista, ja kookosmaitoon keitetty riisipuuro oli hyvä veto. Tähteistä voi sitten vaikka harjoitusmielessä paistella muutaman gluteenittoman riisipiirakan. :) Ruokaohjelmassa oli tarkoitus vielä rajoittaa hiilareita jonkin aikaa, mutta koska haluan päästä takaisin treenirytmiin kiinni, niin kyllä minä niitä ajattelin tällä viikolla jo mukaan ottaa. On kuitenkin edessä taas kolme 12,5-tunnin työvuoroakin, niin turha on nälkävelkaa ja hiilarihimoja ehdoin tahdoin kasvatella.

Kiva on kyllä mennä taas töihinkin. Pitkissä vapaissa - menipä ne leväten, jumpaten tai sanko sylissä paskantaen - on sekin kiistaton plussa, että töihin on kiva palata. Myös siellä on oma yhteisöllisyytensä, omat helmityyppinsä ja huippuhetkensä. Ja toki eniten sitä peruskivaa. Tänään toinen kuulemistilaisuus suunnitteilla oleviin toiminnanmuutoksiin liittyen, eikä nyt enää noussut edes verenpaine (juurikaan). Niin tiiviit on rivit, ja niin hienosti ne rivit yhdistyy myös yli toimintayksikkörajojen. Niin ja mulla oli mukana raakasuklaapatukka. Minttusuklaisena luvattoman hyvää!

Täytyy taas kerran todeta, että on tuo laji ihan omaa luokkaansa. Ja erityisesti ihmiset sen parissa. Parhaansa mukaan kaikki neuvoo ja ohjaa, ja nytkin kun se tapaturma kohdalle sattui, niin mieletöntä on ollut se tsemppi, välittäminen ja huolehtiminen. Kiitollisuus on mittaamaton. Kiitollisuus toki valtaisa myös siitä, että kyseessä oli vaaraton revähdys joka parani nopeasti. Mutta myös siitä tunteesta, että kuuluu johonkin. Edellisen kerran harrastustoiminnan puolella vertailukelpoista kokemusta on kultaiselta 90-luvulta, kun illat luuhattiin tallilla. Kun huippua oli sekin varusteiden pesu ja rasvaaminen tallikamujen kanssa, heinäpaalien kantaminen vintille, veden kantaminen tarhoihin, pienten ratsastajien taluttaminen, hevosten kiillottaminen ja yletön säihkysilmäinen haaveilu ja into - ihan kuin niistä ainoista liikuntaan liittyvistä onnellisista lapsuus- ja nuoruusmuistoista olisi saanut palasen takaisin. Noin muuten lapsuusmuistoja ei urheilu ja liikunta suuremmin väritä. 

Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Etsiä ja löytää "se juttu". Minä olen onnekas.

Alkuruokaa resepteineen ja vähän työperäistä ängstiä päälle

Työpaikalla on suunnitteilla organisaatiomuutos, jonka ajatteleminenkin aiheuttaa unettomia öitä. Asia on kyllä päivittäin mielessä ja odottelevien aika on pitkä, kun viimeiseen asti toivotaan että suunnitelma kumoutuisi. Enempiä en lähde blogissa availemaan työnantajan asioita, mutta vinkkinä; ainakin Savon Sanomat ja Yle on viime päivinä uutisoineet asiasta muutaman kerran. Kuitenkin käytännössä tällä hetkellä suunnitelmat kuulostavat siltä, että puolet siitä mikä työssä on kivaa, voitaisiin koska tahansa ottaa pois. 

Meillä on yhtenäinen ja rikas työyhteisö, jonka sisällä tehdään potilastyön ohella hyvin paljon myös kaikenlaista muuta ammattitaitoa kehittävää ja ylläpitävää. Harjoitellaan hätätilanteita varten, ja sitten pienemmässä mittakaavassa ihan niinkin, että kiireettömänä aikana mennään penkomaan harvoin tarvittavia välineitä, kerrataan niiden käyttöä ja jos jotakin ei ole ikinä joutunut edes paketista avaamaan, voidaan purkaa ja perehtyä siihen ihan kunnolla. Työvuorossa on aina joku joka tietää, osaa, ja välittää sen verran paljon että viitsii tulla neuvomaan toisillekin. Nytkin viimeisen viikon aikana on pöyhitty useampaa jo puoliksi unohtunutta taitoa, ja ihan kuin ammattiminä olisi kasvanut useita senttejä lisäpituutta, kun hautautunutta osaamista kaivettiin pintaan. Kunpa tämän asian ei tarvitsisi muuttua. Ilahduttavaa on ainakin se, kuinka pontevasti liitto on asettunut meidän puolelle asiassa.

No. Turha murehtia yötäpäivää asiaa jolle ei mahda mitään, se toteutuu jos on toteutuakseen. Mutta ei sillekään mahda mitään, että huoli ja pelko on, enkä todellakaan ole yksin. Yritän nyt kuitenkin ensisijaisesti keskittyä palaamaan treeneihin, koska selkä on kovasti parempaan päin joka päivä. On vielä liikkeitä ja asentoja, joissa selkään kipeästi vihloo, mutta huomaan myös että niissä liikkeissä kun muistaa imaista korsetin tarpeeksi kireälle, itse liike onkin kivuton. Äkkiä takaisin satulaan pitää päästä!

Ruokapuoli on mennyt aikalailla putkeen eilen ja tänään; Alku-ohjeista saa kyllä rakennettua ihan mitä tahansa, kun vaan mielikuvitusta ja kärsivällisyyttä riittää. Siis kahlata blogeja ja inspiroitua, toisin sanoen. Olen tehnyt maukkaita smoothieita ja sämpylättömän hampurilaisen joka tuotti kovasti iloa eilen pitkän työpäivän jälkeen. Kana-kookoskeittokin tuli syötyä kaikki, ja viljaton italianpataviritelmä on huomiselle valmiina. 

Marjaisa smoothie - ruma mutta hyvä

Tästä tuli kaksi annosta, joista toisen ryystin aamun kahvitauolla ja toisen iltapäivällä välipalana.

200 g mustikoita
pari kourallista babypinaattia huuhdottuna
1 dl kookosmaitoa
1 mitallinen suklaanmakuista heraproteiinijauhetta
1 rkl chiasiemeniä
1 rkl kaakaonibsejä
käsivaralla vettä, ehkä reilun desin edestä.

Kaikki blenderiin ja *bzzzzzz*. Se on siinä. Varoituksen sanasena tosin; muuttuu päivän aikana mutanaamion näköiseksi mönjäksi JA luo viihdyttävän tehosteen hymylle, kun joka hampaan välissä loistaa musta nökkönen; chiasiemen tai mustikankuori..

Proteiinipannari

Tämän pitäisi olla yksi annos, mutta harva viitsii kerralla melkein täyttä uunipellillistä syödä. Joten tämänkin jaoin aamu- ja välipalana syötäväksi.

6 munanvalkuaista, vatkataan kovaksi vaahdoksi. Niin kova, että kulhon voi kääntää ympäri.
Valinnainen määrä valinnaisia marjoja.

Uuni 200-asteiseksi, vaahto levitetään kevyesti (kookos)öljytylle leivinpaperille, marjat ripotellaan vaahtolevyn päälle ja paisto 15-20 minuuttia. 

Tuoreeltaan ja näin ilman makeutusta oli hyvää kuin kengänpohja, mutta yön yli jääkaapissa muhittuaan marjat oli mehustaneet ja maustaneet tämän niin, että sitä oli itseasiassa ihan kiva syödä.

Alku-purilainen

Tehdessäni valmennusohjeiden antamilla mitoilla valmiita ruoka-annoksia, jäi 100 g jauhelihaa yli. Katselin sitä nökärettä hetken, ja siitä se ajatus sitten lähti. Jauhelihan kaveriksi purkkiin yksi munanvalkuainen ja ripaus Fiber huskia (psylliumjauhe) sitomaan kosteutta. Merisuolaa ja mustapippuria pintaan. Öljytyin käsin taputtelu pannulle, ja ghee paistorasvana. Välihuomautuksena, että olin pudota pyrstölleni kun Prisman rasvahyllystä löytyi kotimaista gheetä! Ei tietenkään luomuvoista tehtyä, se olisi liikaa pyydetty, mutta ghee mikä ghee! Sitten kun pihvit oli valmiit, kippasin ylimääräisen rasvan pannulta pois, ja heitin kananmunan paistumaan. Sillä välin pikainen salaatin huuhtelu ja tomaatin viipalointi, ja voilà! Ensi kerralla yritän muistaa viipaloida myös vähän sipulia väliin.

Matkahuolto toimitti jo tänään lähimpään Siwaan myöhään sunnuntai-iltana tekemäni tilauksen Foodin-verkkokaupasta. Nyt voi kyllä sanoa että ei oo häppee olla noppee! Lisäksi paketissa oli pieni yllätyspussi goji- ja mulperimarjoista ja cashew-pähkinöistä, ja niistä meidän pikkuihmiset repivät hurjasti iloa. Kiitos ja täydet pojot Foodinille! 

Tilasin siis luomuheraa, Chlorella-tabletteja, raakakaakaojauhetta ja lakritsinjuurijauhetta. Viimeiseksi mainittu inspiroi myös kaupassa tuhlaamaan kotimaisiin pakatevadelmiin, koska laku ja vattu pitävät toisistaan, ja minä pidän niistä molemmista. Äsken meni raakakaakaojauhe testiin ja yllättävä kyllä, se oli noin tuhatkertaisesti parempaa kuin kaakaonibsit. Joita niitäkin sain tänään eka kerran irvistelemättä alas. :D 

Suklainen smoothie

1 dl jääkaappijähmeää kookosmaitoa
1 mittakupillinen suklaanmakuista heraa
pari kourallista pakastemansikoita
pari kourallista babypinaattia
1 rkl raakakaakaojauhetta
loraus vettä

Ja jälleen kerran pikkuruinen blenderini hoiti homman kotiin. Kaunista ei ole tämäkään, mutta tosi hyvää ja pehmeää. Joutunee tekemään toistekin.

Ai joo, vielä yhdet kiitokset tuli mieleeni! Iso kiitos Kaisa Jaakkolalle. Hormonidieetti-kirjan vinkistä innostuin kokeilemaan tuota babypinaattia, ja on oikeasti järkyttävän hyvä smoothieen piilotettava rehu. Ei maistu läpi ollenkaan, jauhautuu hienoksi ja lapsillekin kelpaa!

Jostain syystä päässä rupesi soimaan "Let There Be Rock", joten laitetaanpa soimaan.

Kaikkea paitsi sukulaisia ja kansantanhuja

Koska kaikkea paitsi otsikossa mainittuja käsketään kokeilemaan, niin tehdään sitten niin. Kaikista Jaakkolan kirjan herättämistä "Ooh!"-, "Aah!"- ja "Heureka!"-elämyksistä huolimatta löydän itseni edelleen ja sitkeästi iltaisin suklaan tai jäätelön tai molempien seurasta. En syö niitä siksi että ne olisivat parasta mitä maa päällään kantaa, tai siksi että niiden syömisestä tulisi niin mahdottoman euforinen olo. 

Syön siksi, että olen taas alkanut "palkita" itseäni. Ja mistä hyvästä? Siitä, että jaksoin taas yhden päivän iltaan asti. En heittänyt hanskoja tiskiin, vaikka saatanan kalliin remontin (halpaan paska-autoon) lisäksi laskuja tulvii ovista ja ikkunoista, ja velkaannun lisää nopeammin kuin kallis Suomenmaa, isäimme onnela. Siitä, että työnantajan suunnitelmat pelottavat helvetisti määräaikaista työtään rakastavaa pikkumuurahaista. Siitä että joku penskoista sairastaa about koko ajan. En ole alkoholisoitunut, apinakiikussa enkä järkilataamossa, ainakaan toistaiseksi. Sen sijaan jälleen puuduttelen itseäni iltaisin tuttuun ja turvalliseen sokeripöhnään. Koska tiedostan asian, ja sen että tällä menolla kaikki nähty vaiva menee hukkaan nopeammin kuin ehdin sanoa "Peanut butter cup", ja vielä senkin etten edelleenkään saa itse tätä pirullista kehää pysäytettyä, kutsuin apuun Sami Sundvikin.

Useat kokeiluni paleolla ja sen johdannaisilla on päättyneet yleensä lyhyeen, moninaisista syistä. Ei se vaikeaa ole, eikä loppupeleissä niin kamalan kallistakaan, kuin moni kuvittelee sen olevan. Ainoa kalleus ja hankaluus on monien ruokien tekeminen samanaikaisesti, kun minulla on eri eväät. Ja yleensä aivan turhaan. Sama haaste on ollut myös erinäisillä fitnessdieeteillä ollessani. Miksi kaikki jää kokeiluasteelle?

 Kyse on ainakin siitä, ettei motivaatio ole ollut riittävä sietämään vaa'an verkkaisempaa reagointia, vaikka kuinka vakuuttelen itselleni, että kiirettä ei ole. Olen edelleen mieltänyt olevani dieetillä, jollakin joka alkaa ja päättyy joskus. Ja siitä, etten edelleenkään luota kykyyni tehdä oikeita valintoja keittiössä, jos ruokalistalla on muuta kuin tutut raejuusto-kaurapuuro-rahka-mehukeitto-kana-parsa. Koska niillä eväillä paino laskee, melkein yhtä nopeasti kuin treeni-into, suoritustaso ja sitoutuminen muutokseen. Jokaikinen lihaisa ja kohtuullisen rasvainen ateria, tai raikas  smoothie aamulla on nielty niin että takaraivossa nakuttaa epäilys siitä, että näillä eväillä lihon taas. Silti jo parissa päivässä vireystila on noussut huimasti, ja unenlaatu parantunut. Siispä ALKU-ohjeilla uuteen yritykseen, ensimmäistä kertaa ohjatusti.

Olen muutenkin jonkinlaisessa pysähtyneisyyden tilassa. Konmari-projekti seisoo odottamassa ylijäämätavaran poisviemistä, eikä sekasorto houkuttele jatkamaan. Vielä pari viikkoa pitää tätä sietää. Treenit seisoi ekan viikon flunssan ja pitkien työvuorojen takia, sitten kävin yhdet treenit ramboilemassa ja sehän ei päättynyt hyvin. Nyt rusahtaneen selän   vuoksi tuli vähän lisää taukoa. Ei etene raivaus eikä treeni. Turhauttaa ja tympii, ja surettaa se ettei vieläkään painonhallinta ole minulle luontevaa ja itsestäänselvyys. Vaikka  onneksi selän kanssa taisin päästä pelkällä revähdyksellä ja säikähdyksellä, ja ramboilu tuotti kuitenkin 20 kilon parannuksen maastavetoon! Ja kirpparikasakin on koko ajan vajunut, ja loput lähtee ensi kuussa täyspalvelukirppikselle eli nurkista pois.

Niin että mitä valitan, nyt kun tarkemmin taas ajattelen. Kaikki on ennallaan painoa myöten, takaiskut tilapäisiä ja varmaa on se että niitä tulee kaikille. Työ jatkuu siellä missä haluan olla, ja jos joku päivä siellä ei saa olla, niin työ jatkuu jossakin muualla. Treenisali ja ne ihanat hullut ja pöllöt on siellä edelleen, kunhan selkä antaa myöten taas nostella painavia esineitä. Varmaan ihan pian, sitäpaitsi. Penskat käy hermoon eli ovat riittävän terveitä. Ukko on parhaansa mukaan mahdollistanut harrastusmenoja, ruokavaliosekoiluja ja -kokeiluja, ja nyt viime päivinä selän lepuuttamisen. Syömisten suhteen itse joudun valinnat tekemään, mutta siihenkin on tsemppi ja tukijoukko taustalla. On ystävät, Supernaiset ja Alku-ryhmä. On treeniporukka. On kotijoukot, jotka on pääosassa, kun päivittäisiä valintoja vierestä seuraavat. Oikeastaan asiat on aika helvetin hyvin. Minä pärjään, minä riitän.

Konmarinaa ja marinaa

Huh! Vihdoin alkaa taas valo kurkistella tunnelin päässä - ja sen on nyt parasta olla olematta se kuuluisa junan etulyhty! Ensimmäinen tenava piti kuumetta viikon, sen jälkeen aloitti toinen ja piti reilun viikon, siinä välissä sairastuin itsekin JA kaikkine röhinöineen ja kähinöineen sain minäkin pätö lystistä nauttia - tädää - viikon. Kolmas tenava on toistaiseksi pysynyt vähäräkäisenä ja kuumeettomana, se varmaan tuo sitten taloon tällä hetkellä päiväkodissa riehuvan paskataudin. Uskokaa pois. Niin minä ainakin teen. 

Kuitenkin tässä niiskutuksen ja yskimisen ohessa on pesukone saanut laulaa; kannoin konmari-projektin myötä varastosta sinne muhimaan unohtuneet lasten pieneksi käyneet vaatteet lajiteltavaksi myyntiin, lahjoitettavaksi ja roskiin. Meillä on 8 hengen hissi. Ne rojut mahtui siihen just ja just. Ilman minua. Siis aivan käsittämätön määrä vaatteita koossa 50-104 cm, ja niitä lajitellessa vasta tajusin että me on osa vaatteista ostettu kahteen kertaan, kun ei olla muistettu että varastossa semmoiset olisi jo olleet. Aivan järjetöntä ja käsittämätöntä tuhlausta! Oon pessyt pyykkiä varmaan enemmän kuin näiden kolmen vauvavuosina yhteensä, ja vieläkin on purkamatonta ja perkaamatonta nyssykkää ja pussukkaa jäljellä. Hieno, valmiiksi maritettu makkari on taas kaaoksen vallassa, ja jo pelkkä pakkauslaatikonkulman näkeminen sylettää.

Koska en kuitenkaan ole viimeiseen viikkoon jaksanut juuri muuta kuin nostella nuttuja koneeseen ja sieltä pois, niin latasin tabletille uuden e-kirjan. Syömiset on taas tovin olleet ihan mitä sattuu, eikä oikein selkäranka tahdo pysyä kasassa. Eikä ainoastaan nyt, kun ei ole päässyt treenaamaan (ja se on ihan perseestä!), vaan ihan yleisesti on taas melkoinen hällä väliä-meininki keittiössä. Silloin yleensä on auttanut joku nettivalmennus, mutta ei minua huvita pätkääkään maksaa ties monettako kertaa täysin samansisältöistä ohjelmaa, ja nyt varsinkaan kun treenipuoli on lievästi sanottuna hoidossa, niin puolet valmennusten hinnasta maksaisin ihan turhaan. Niinpä latasin iltalukemiseksi Kaisa Jaakkolan (Optimal Performance) kirjan "Hyvän olon hormonidieetti".

Yhdeltä istumaltahan se sitten hujahti mennä, ja uutta näkökulmaa asioihin se antoi. Sisältö ei toisaalta oikeastaan yllättänyt; nuo pätkät paleolla on kyllä antaneet osviittaa siitä, miten virkeä sitä ihan oikeasti voi olla. Enemmänkin Kaisan kirjassa tuli uutena (tai "uutena" ) unen merkitys about ihan kaikelle, ja kirjan mukaan se on vieläkin tärkeämmässä asemassa kuin olisin osannut kuvitellakaan. Mielenkiintoista oli myös "täsmäläski", eli minkätyyppisestä hormoniepätasapainosta läski missäkin päin torsoa vihjaa. Varsinaisia ruokaohjeita kirja ei tarjoa, ja se on oikeastaan vain hyvä asia. Vinkkejä ja ideoita kylläkin, ja sillä tavalla sopivasti, että aktivoi lukijan ajattelemaan itsekin. Ei anna mitään jääkaapin oveen teipattavaa, joka kertoisi mitä nyt saa tai ei saa syödä. 

Samalla kirja oli jotenkin todella iloinen ja toivoa herättävä, niin paljon siinä muistutettiin siitä mikä itselläkin edelleen välillä unohtuu. Siitä, ettei syömisen tarvitse olla mikään kytättävä asia ja uusi stressitekijä. Siitä, ettei lautasella tarvitse olla "kaiketonta", ettei lihoisi. Siitä, ettei ehdottomuus yleensä johda mihinkään kauaskantoiseen ja pysyvään hyvään. Ei ainakaan tämmöisellä jokapaikan puuhastelijalla, joka ajelehtii tätä elämää eteenpäin. Ei minulla ole mitään älyttömiä tavoitteita (paitsi ne rekkitankojutut), ei mitään sellaista joka vaatisi 110% ja enemmänkin sitoutumista johonkin. Pyrkimyksenä on ihan tavallinen, perusonnellinen elämä. Perhe, joka on aina ensin ja joka myös antaa eniten. Uusi harrastus, joka on jo lyhyessä ajassa inspiroinut niin monella tavalla enemmän kuin mikään aiemmin. Työ, joka vaativuudessaankin antaa paljon. Ja jos sitten vielä vähän läskiä vähemmäksi. Mutta sekään ei ole enää mikään tavoitteiden johtotähti, vaan toivon mukaan seuraa parempien valintojen ja rennomman elämän myötä.

Nii-in, ilon ja armon kautta. Miten se aina unohtuukin. Paitsi kesäkurpitsa ja munakoiso. Ne on tänään tässä keittiössä itkeneet, ja huomenna minä syön ne!