tiistai 24. toukokuuta 2016

Läskisyndrooma

Onko ilmiö tuttu? Katsot itseäsi peilistä, ja myönnät totuuden. Nyt on pakko tehdä jotakin. Käyt toimeen, yrität ja erehdyt, repsahtelet, lihot takaisin tai vielä enemmän, ahdistut, yrität uudestaan, kompuroit taas, ja ei kun uudestaan pystyyn ja eteenpäin. Ja näin rämmit, ja rämmit, ja rämmit, ja ehkä ennen pitkää olet kuin oletkin saanut projektia nytkähtämään eteenpäin, sanotaan nyt vaikka 20-30 kg eli oikeastaan aika paljon. Sitten katsot peiliin uudestaan, ja vaikka vielä eilen siinä näkyi hirveästi edistystä, niin yhtäkkiä siinä katsookin takaisin edelleen ihan jumalaton läski, jolla on vielä saman verran matkaa edessä kuin takana. Saman tien pyyhkiytyy pois kaikki tehty työ ja nähty vaiva, oikeat valinnat, moneen kertaan pysyviksi julistetut muutokset. Jumalauta, mä olen edelleen näin lihava! 

Ja entä treeni? Aloitat tyhjästä ja pääset hyvin eteenpäin sillä omalla tasollasi, ja hirmu iloinen ja ylpeä siitä mitä kaikkea oot jo epämukavuusalueellasi saavuttanut, ja miten kivoja ne ennestään mieleiset jutut on olleet kun niitä on päässyt kehittämään asiantuntevassa ohjauksessa. Ja sitten yhtäkkiä, ihan samaan aikaan kun läski on ilmestynyt takaisin peiliin kurkistelemaan, kaikki treeneissä aikaansaatu häviää pois, muuttuu olemattomaksi tai enintään muistuttaa siitä miten hirveästi on vielä matkaa. Ja matkaa mihin? Kun ei itsekään tiedä, tavoitteleeko jotain erityistä. Tai vaikka niille tietyille yksittäisille tavoitteille olisi antanut aikaa vaikka vuoden, tai kaksi, tai viisi, niin se matka on valovuosi.

No minulla on nyt menossa se hetki. Vaikka vannon etten kyttää vaakaa, edelleen se hetkittäin raivostuttaa, kun se ei pyöri alaspäin riittävän nopeasti. Vaikka vannon ettei ole kiirettä, kunhan suunta on oikea, niin välillä kaikki - ja varsinkin läski! - tuntuu olevan ikuisesti jämähtänyt. Eilen vaatteet näytti päällä ihan kivalta, tänään ne kiristää, ahdistaa ja paljastaa kaiken mikä kropassa on edelleen päin persettä. Tuossa ja tässä on vielä kauheesti fläsää ja voi saamari että se tuo nahkakin roikkuu kuin elefantilla. Näyttää pahalta ja naurettavalta. Tukassakin sentin tyvikasvu, ja naama se vasta onkin kuin se kuuluisa petolinnun perse. Että eipä kai tässä hyvä menisi pilalle, jos tunkisi pitkästä aikaa oikein huolella roskaa naamaansa ja unohtaisi koskaan yrittäneensäkään.

Miksi se tunne tulee? Mikä sen laukaisee? Miksi ilo, ylpeys ja tyytyväisyys pakenee paikalta, ja entinen kusipää, sisäinen kriitikko, joka välillä alkoi olla jo jossain määrin kaverisi, alkaa taas vittuilla? Miksi oma pää haluaa pilata ilon omista saavutuksista, miksi on taas jotain muuta kuin itsensä paras kaveri?

Näiden kuvien välillä on aikaa kaksi vuotta ja tasan 30 kiloa. Saa läpsiä naamalle vastaan kävellessä, koska järkikin sanoo että välissä on eroa, vaikka just nyt tänään (tai eilen tai toissapäivänä) en sitä itse näekään. Läskisyndrooma on katala kaveri, ja sen seurassa sisäisestä kriitikostakin tulee taas täysi paskiainen. Tärkeintä on nyt vain olla kuuntelematta kumpaakaan, kääntää treenimusat kovemmalle ja heiluttaa keskaria sen muminan suuntaan. Minä en aio palata vasemmanpuoleiseen kuvaan enää koskaan. In your face, läskisyndrooma!


2 kommenttia:

  1. Mä niin tiedän läskisyndrooman ������ tsemppiä kyllä me tästä vielä naurut revitään!! Ps. Vaikka just nyt nauran kippurassa lattialla ��������

    VastaaPoista