lauantai 27. kesäkuuta 2015

Miksi ihminen lihoo?

Eikö se laihduttaminen ole loppujen lopuksi aika yksinkertaista; syö vähemmän kuin kulutat? Aiotko todella syödä tuon? NOIN paljonko sinä syöt? Et kai sinä limpparia aio juoda? Kyllä nyt olisi syytä alkaa tehdä jotakin tuolle painolle. Miksi et tee asialle mitään?

Kun ihminen syö sairaalloisesti yli tarpeen, niin syy ei välttämättä ole se, ettei se ihminen tiedä lihovansa syömisen seurauksena. Tai että se ihminen on niin tyhmä, ettei tiedä minkälaista ruokaa ja suunnilleen minkä verran kannattaa syödä. Toki on paljon tietämättömyyttäkin; kun se lehtevä viineri on painoltaan niin kovin kevyt, ei välttämättä hahmota kuinka hitosti tyhjiä kaloreita se sisältää. Tai se suklaapatukka joka välissä, tai mikä tahansa mitä leuat jauhavat tauotta. Purkka poislukien. Tai se, että omasta mielestään ei syö mitään; kituuttaa päivän syömättä ja illalla ahmii täysin holtittomasti monen päivän kalorit kerralla, kun mikään ei tunnu riittävän.

Kun ihminen syö sairaalloisesti yli tarpeen jatkuvasti, syy voi löytyä paljon syvemmältä. Syöminen voi olla keino hallita tunteita (hyvässä ja pahassa) siinä missä vaikkapa päihteet. Sen aikaansaama lihavuus voi olla samaan aikaan turvapaikka ja vankila. Liitännäissairaudet - joilta onneksi itse olen välttynyt - ovat ikävä kyllä ennen pitkää hyvin todennäköinen seuraus. Onko haitallinen syöminen sitten yksi itsetuhoisen käytöksen muoto? Syökö tasapainoinen ja hyvinvoiva ihminen itsensä illasta toiseen niin tainnoksiin ettei päässä liiku enää mitään muuta kuin se moittiva, nariseva ja ilkkuva ääni, joka ajaa jääkaapille uudestaan heti kun se äärimmilleen ahmittu pötsi on vähänkin vajunut? Ei varmasti syö. 

Yksittäiset herkkuöverit on täysin eri asia, kyllä joskus voi syödä ihan vain syömisen ilosta, siksi että jokin on vain kertakaikkiaan niin hyvää. Itseään sairaaksi syövä ei aina edes välitä siitä mitä edessä on, kunhan sillä vain saa itsensä täyteen ja puuduksiin. Toki ne lempiherkut löytyy joka läskiltä, ja niiden parista sitä itsensä useimmiten tapaa, mutta tiedän että paremman puutteessa on syöty melkein mitä tahansa sahanpurua, kunhan olo on turvallisen tankero. Kun on paha mieli tai ahdistaa, ruoka ja herkut lohduttaa. Kun on oikein iloinen, on ikään kuin lupa juhlistaa asiaa ihan sillä samalla tavalla. Kun on kerrankin oikein syy ja oikeutus tehdä niin. 



Lapsille reippauspalkintona mäkkärireissuja tai jäätelöannoksia, lohtunameja... opetellaan heti alusta pitäen yhdistämään syöminen erilaisiin tunnetiloihin. Ihan erityisesti minua ärsyttää lihavien lasten puolesta. Lapsi ei luonnostaan mätä yli tarpeen toistuvasti, lapsi säännöstelee kysyntää ja tarjontaa paljon luontevammin kuin aikuinen. Harmi vain, kun usein tähän puututaan jo neuvolassa, aivan kuin kyseessä olisi jokin vika! Mutta vaikka omalle lihomiselle jossain vaiheessa sokaistui, lasten kohdalla olen pitänyt aina tiukkaa linjaa siinä mitä heidän edessään kaupasta ostan ja suuhun laitan. Toki symppaan toista lihavaa aikuista, mutta lihavat lapset vasta ovatkin surullinen näky.

Meillä lasten reippauspalkinto vaikkapa rokotusneuvolan tai hammastarkastuksen jälkeen on jokin tietyn järkevän hintaluokan sisältä löytyvä lelu tai peli, itse saa valita. Herkkuja syövät epäilemättä jonkun mielestä liian usein, toisaalta sitten myös tyytyvät kitisemättä siihen pieneen lakupatukkaan, eivätkä ole vielä tähän mennessä kaupasta mitään sen isompaa pyytäneetkään. Heille ei ole ongelma jättää puolikasta pullaa syömättä, koska enempää ei tee mieli. Läskille se on kauheaa tuhlausta ja hirveää hävikkiä, kyllä se on ennemmin syötävä pois kuin heitettävä menemään tai annettava koiralle. Ikään kuin monikaan nykypäivän läski olisi pula-aikaa elänyt.

Toiset selviää painonhallinnasta luontevasti, joillakin menee kausittain överiksi, ja sitten on oma ryhmänsä kummassakin ääripäässä. Siitä toisesta päästä minä en tiedä mitään, minulle on tuttua vain tämä, ja teen kaikkeni päästäkseni siitä irti, ja pitääkseni lapset koko asiasta erossa.


Mitä ne sitten ovat ne asiat, joita ahmimisen taakse paetaan? Siihen ei varmaan ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta, jokaisella lienee omat mörkönsä. En ole vielä omillenikaan keksinyt nimiä, jos se nyt on tarpeenkaan. Kuluneen vuoden aikana olen kuitenkin tunnistanut niitä, ja oppinut paremmin sietämään ja ottamaan vastaan myös negatiivisia tunteita. Kyllä se asia vain on niin, että joskus saa ihan rehellisesti vituttaa. Pitäisi kuitenkin erottaa myös se, milloin tunne on terve, ja milloin kyse on jo vaikeammasta asiasta. Uskon että monen ahmijan taustalla on myös jonkinasteista masennusta. Jumittuneita kielteisiä ajatuksia omasta itsestään, luulottelua että koko maailma ajattelee itsestä samalla tavalla, jaksamattomuutta ja toivottomuutta, kun uskoo ettei mihinkään kykene eikä kelpaa. 

Olen nyt vuoden aikana ymmärtänyt ainakin sen verran, että olen itse itseni pahin vihollinen, ei kukaan muu. Olen tajunnut myös sen, että voin olla itselleni paras ystävä. Ei kukaan tunne minua yhtä hyvin kuin minä itse. Joten, olen yrittänyt kovasti jalostaa sisäistä kriitikkoani, ja nyt vuoden ankaran harjoittelun jälkeen minä VOIN syödä jonakin iltana vaikka koko paketillisen Ben&Jerry'siä, eikä se kriitikko vääntele käsiään ja haukkua räkytä tauotta. Välillä se on jo hämmästyttävän pitkiä aikoja hiljaa. Ja silloin se vasta hämmästyttääkin, kun onnistun voittamaan laiskuuteni ja menen vaikkapa töistä suoraan salille. Silloin se mokoma saattaakin läpyttää olalle ja sanoa että hienoa sinä, sepä oli hyvin tehty. 

Samoin se sanoo silloin, kun yksittäisen vastaantulevat mieliteot yllättäen osaankin ohittaa kiinnittämättä niihin sen isompaa huomiota. Karkkikulho työpaikan kahvihuoneessa on tavara siinä missä eilisen lehti ja telkkarikin. En istu vieressä kuolaamassa ja itke vähän sisäänpäin siksi kun en nyt VOI enkä SAA ottaa. Nykyään useimmiten voi ihan rehellisesti todeta että minä juuri söin evääni, eihän minulla tee edes mieli. Ja mikä parasta, yhä enenevässä määrin koko hemmetin kuuppaan ei kiinnitä enää mitään huomiota!

Tämä koko sairaalloisen ahmimisen ilmiö on monen muun asian ohella ihan hirmuisen iso ja varmaan osin vielä vähän tutkimatonkin suo. Aihetta on täysin mahdoton kattavasti käsitellä jossain blogipostauksessa, ja varsinkin kun voin puhua vain omasta puolestani ja "kohtalotovereiden" voitoista ja välikompuroinneista tehtyihin omiin havaintoihin perustuen. Kirjavinkkinä asiasta kiinnostuneille on ihan pakko mainita Teemu Ollikaisen fantastinen teos "Syö mitä mielesi tekee".




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti