lauantai 27. kesäkuuta 2015

You wanted perfect

Tästäpä se blogistiikka taas lähtee. Luvassa on pohdintaa painonhallinnasta, syömisestä, treenistä, ja voipa olla paikoin myös täysin aiheeseen liittymätöntäkin jorinaa. Alkuun kai on tapana laittaa jonkinlainen esittely, joten sama aloittaa kertomalla missä nyt ollaan ja miten tähän on tultu.

Olen 32-vuotias, koko aikuisikäni enemmän ja vähemmän ylipainoisena viettänyt ahmatti ja tunnesyöppö. Ei sitä tunnetilaa, ei sitä juhlaa eikä sitä murheen alhoa, jota ei voisi lääkitä syömällä itsensä puuduksiin. Ylitäysi pötsi, niin täysi että hengittäminenkin käy hetken aikaa työstä, on turvallinen olotila. Sen seurauksena hämmentävän nopeasti päälle kasaantuva läskipuku on kuin eriste ja suojakilpi, jonka sisällä piileskelee ihminen, joka ei tiedä miltä yrittää olla piilossa. Eristeen sisäpuolella olevaa kutinaa läski ei osaa raapia kuin syömällä, siihen ei ole keksitty eristettä.

Lihominen alkoi niillä paikkeilla, kun lukioikäisenä muutin kotoa pois ja silloisen poikaystävän kanssa yhteen. Ei kyllä lapsuus ja nuoruuskaan erityisen sporttista aikaa ollut, koirien kanssa lenkkeily ja satunnaiset muutaman kuukauden innostumispyrähdykset yksittäisten urheilulajien parissa, siinäpä se. No ratsastus, se kantoi monta vuotta, ja toisinaan oli mahdollista käydä useamminkin kuin kerran viikossa. Mutta heppaharrastus on erilaista, sitä ei jotenkin edes osaa mieltää liikuntaharrastukseksi, koska niin olennainen osa on myös kaikki maasta käsin tapahtuva puuhastelu upeiden eläinten kanssa.

Kaksihenkisen perheen kotona syötiin tavallista ruokaa, loppujen lopuksi varsin harvoin mitään pika- tai roskaruokaa. Arkisin vuorotyötä tekevä vanhempi eli kahvilla, tupakalla ja voileivällä, viikonloppuisin sitten herkuteltiin. En minä silti lihava lapsi ollut. En itsetunto-ongelmainen enkä onneton. Oli kavereita, lemmikkejä ja koti, jossa oli rajat, mutta jonne sai ja piti tulla vaikka minkälaisten töllöntöiden jälkeen. Kyseinen vanhempi on paljon sitkeämpi tavoitellessaan päämääriään, tehokkaampi ja aikaansaavampi, perfektionismiin taipuvainen ja välillä se ulottuu ympäristöönkin. Lisäksi meillä on verraten pieni ikäero, joten asiat ollaan totuttu keskustelemaan kovaäänisesti ja välillä kovinkin sanoin. Joskus jotain jää kaihertamaan hampaankoloon, mutta pääsääntöisesti asia on niin, ettei samoista asioista ole tarvinnut tapella montaa kertaa.

Ensimmäisessä omassa kämpässä ja täysi-ikäisyyden kynnyksellä iski bilevaihde silmään. Eihän siihen olisi varaa ollut, joten järkevän ruoan sijaan elettiin makkaraperunoilla ja muulla halvalla hiilarihötöllä, viikonloppuisin siiderillä, krapulapizzalla ja karkeilla. Koirien lenkittäminenkin alkoi käydä laiskemmaksi. Nuoria epävarmoja ihmisiä, mustasukkaisuutta, riitoja, lisää epävarmuutta, joka katosi sekä kännissä että syömällä. Sitten putosi ensimmäinen todella iso pommi. Se ensirakkaus totesi, että sun pitäis kyllä vähän laihtua. *FATAMMMMM!* Kuin nyrkillä naamaan. 




Henkisiä hampaita sylkiessäni yritin sitten paastota, ilman mitään käsitystä siitä kuinka painoa hallitaan. Ostin kaiken maailman rasvattomia rahkoja, luultavasti hyvinkin tukevasti sokeroituja, säästin rahaa päästäkseni kerran viikossa ratsastamaan. Kävipä joskus niinkin, että ratsastustuntiin varattu raha pitikin jakaa, koska prince Charming halusi ostaa itselleen karkkia. Ihan mielettömän upea tuki, olen ikuisesti kiitollinen! Seuraava puoli vuotta menikin sitten kaikin tavoin rimpuillessa, ja vaikka en omistanut vaakaa, niin lihoin kyllä tuona aikana tasaisesti lisää. 


Seuraava pommi tuli sitten vähän ennen joulua. Lähdin elämäni ensimmäisiin työpaikan pikkujouluihin, ja kesken illan saan klassisesti TEKSTIVIESTIN, jossa ilmoitetaan että pitäisi ehkä erota. Oi mikä ihana ilta. Aamulla herätessäni kämppä oli tyhjä, toinen koira poissa, pöydällä kirje jossa toistetaan sama asia, ja ilmoitetaan että aiotaan viettää viikonloppu miettimässä asioita, ja minun pitäisi ilmoittaa aionko olla kotona vai menenkö äidin luo viikonlopuksi. En ollut kotona, mutta en kyllä asiasta ilmoittanutkaan, pidin puhelimen kiinni sunnuntai-iltaan asti. Tuolloin sitten palasin kotiin ja viimeinen keskustelu käytiin. En jäänyt enää yöksi.



Seuraavina viikkoina jaettiin tavaroita asiallisissa väleissä, ikävä kyllä minulta jäi paljon sellaista tavaraa, jotka olisin halunnut vielä takaisin. Varsinkin jos olisin tiennyt, että uusi emäntä voi olla mustasukkainen esimerkiksi koiranäyttelypalkinnoista. Muutama pokaali ja ruusuke voi häiritä perheonnea niin paljon, että ne on syytä kiikuttaa kiireesti kaatopaikalle. Vielä yhden pommin onnistui tiputtamaan, kun jälkeenpäin kuulin että tämä uusi oli ollut kuvioissa jo aika pitkään, sen ohella että rakkainta ystävääni oli muutaman kerran yritetty, ja saadessaan pakit oli kullanmuru päättänyt että ystäväni ei pidä miehistä. Onneksi tämä asia tuli vuosia myöhemmin oikaistua, kun nykyään onnellinen perheenisä kävi baarissa kopaisemassa ystävääni uudestaan, ja jälleen kerran pakit saatuaan vasta tunnisti henkilön. "Ai niin, kun sinulla on se vakaumus!" No ei ole, muuten vaan ei kiinnosta.

No, tästä tuli suorastaan Alanis Morrissette-henkinen eroängstipostaus - ja hei, säälittävää, tästä kaikesta on aikaa jo yli 10 vuotta! Mutta haluan oksentaa asian ulos, koska kyse on ensimmäisestä todella kristallinkirkkaasti mieleen painuneesta haavasta, joka edelleen ajoittain märkii paino- ja ahmimisongelman muodossa. Toki vain osana ongelmaa, mutta ei ihan pienenä osana. Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. 



"I don't care if your world is ending today
Because I wasn't invited to it anyway
You said I tasted famous so I drew you a heart
But now I'm not an artist I'm a fucking work of art
I've got an F and a C and I got a K too
And the only thing that's missing is a bitch like you

You wanted perfect
You got your perfect
But now I'm too perfect for someone like you
I was a dandy in your ghetto with a
Snow white smile and you'll
Never be as perfect whatever you do"

Marilyn Manson: s(aint)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti