Onnistumisen avaimia pt. 1, s'il vous plaît!

Minä olen mestarilaihduttaja. Olen tiputtanut monta kymmentä kiloa vuosien varrella, ja mikäpä se on sitä yhtä ja samaa kymppikiloa tiputellessa, kun sen on joka kerta haalinut korkojen kera takaisin. Kymppi on se maksimi mihin on tahdonvoima tai mikä ikinä onkaan, riittänyt. Ja sitten mopo keulien lepikkoon ja reilusti saman kympin lihoneena uuteen yritykseen. Nyt on kasassa 28 kiloa pudotusta, ja olen päättänyt että en enää grammaakaan niistä tiputa uudestaan. 

Sen sijaan saavutetun painon pitäminen on asia jota nyt alan opetella, samalla kun varsinaisen pudotusurakan viimeistä kymppiä viedään. En väitä osaavani, enkä hehkuta superminän mahtavia voittoja. Sen minkä voin tehdä, on jakaa niitä ajatuksia joiden avulla olen päässyt tähän asti. Ja otan ilomielin vastaan lisää avaimia myös teiltä, ihan kaikenlaiset ajatukset on tervetulleita! 

Yövuorojen jälkeen ei ajatus ehkä leikkaa ihan tykimmin, mutta täydentelen tätä joka tapauksessa viimeistään uusien oivallusten myötä. Avaimet eivät ole missään tärkeysjärjestyksessä, ihan tarkoituksella, koska ne kaikki ovat omalla tavallaan olleet minulle tärkeitä, osa jopa ratkaisevia. Toivottavasti näistä on jollekin toisellekin apua.

Mennyt aika

1. Kuinka päädyin tilanteeseen, jossa painan kahden aikuisen verran?

Koska paino karkasi käsistä? Mitä silloin tapahtui? Mikä laukaisi holtittoman syömisen?

- Minulla varsinainen lihominen alkoi nuorena aikuisena, kun muutin kotoa pois yhteen silloisen poikaystävän kanssa. Tiukka talous, mutta kova into juhlimiseen, jolloin säännöllisen ja järkevän ruokailun korvasi alkoholi ja usein toistuvat krapulapäivät sohvalla pizzan ja karkkipussin kanssa. Vähäinen liikunta. Tottakai paino nousi, ja aika nopeastikin.

Vielä tässä vaiheessa en kuitenkaan ollut mikään järkyttävä läski, mutta varsinkin viimeisen eroa edeltävän puolen vuoden ajan toistuva riitely, mustasukkaisuusdraamat, henkinen vääntö ja toisen osapuolen harrastama osittain tahallinenkin epävarmuudessa ja varpaillaan pitäminen nakersivat vääjäämättä itsetuntoa. Viimeinen niitti itsetunnon arkkuun oli ääneen sanottu: "pitäisköhän sun laihduttaa". Ensirakkauden suusta kuultuna se lienee paskamaisin  ja seurauksiltaan kauaskantoisin asia mitä minulle on koskaan sanottu, ja sentään työn puolesta olen melkoiseen verbaaliseen ripuliin tottunut.

Mikä ylläpiti holtitonta syömistä?

- Epävarmuus ja sitä seuraava häpeä piiskasi herkkuhimot uusiin ulottuvuuksiin. Ruoka ei arvostele. Ruokaa ei hävetä näyttäytyä seurassani, eikä herkut sano pahasti. Syöminen on mukavaa ja siitä tulee hyvä mieli. En osaa sanoa missä vaiheessa niin kävi, mutta jossakin matkan varrella päädyin aika monelle ahmijalle tuttuun tilanteeseen. Olo on jollakin tavalla lohdullinen ja turvallinen, kun pötsi on niin täynnä että hädin tuskin tolpilleen jaksaa nousta. Jumalaton ähky, sellainen että juuri ja juuri pallea sopii hengitysliikettä tekemään. Kun henki taas kulkee normaalisti eikä okseta, onkin jo seuraavan kattauksen aika. 

Väistämätön seuraus on tietenkin nopea painonnousu, mutta siltä pystyy hämmentävän kauan sulkemaan silmänsä, kun päättää olla näkemättä. Samalla sen kuitenkin tiedostaa, sen että jo kameralaukun vetoketjun ääni saa pakenemaan paikalta ja piiloutumaan minne tahansa. Sen että peilien ja heijastavien pintojen ohi kulkee sivuttain. Koska hävettää niin helvetisti se jokaiseen ilmansuuntaan levinnyt ruho, jota yrittää itseltään ja muilta kätkeä. Peilikuva näyttää hirveältä, olen siis hirveä ihminen. Epäonnistunut, viallinen, huono. Tässä vaiheessa ei oikeastaan ole enää yksittäisiä itsetuntoa musertaneita kommentteja tai kommentoijia, vaan kyseessä on itseään ruokkiva kehä.


2. Miksi aiemmat laihdutusyritykset ennen pitkää aina epäonnistuivat?

Ketä varten yritettiin laihtua?
Millä keinoilla yritettiin laihtua?
Mihin yritykset kaatuivat?

- Ensimmäisen kerran yritin laihduttaa siksi, että toinen henkilö halusi minun tekevän niin. Ei minulla ollut mitään käsitystä siitä miten paino tippuu, enkä ollut sitä niin kovin ajankohtaisena kokenut koska en itse kärsinyt joitakin kiloja nousseesta painostani. Ostin kaupasta rasvattomia (mutta luultavasti varsin sokerilla kyllästettyjä) tuotteita, kitkuttelin nälässä ja päädyin ahmimaan, usein jopa saman päivän iltana. Paino ei todellakaan tippunut.

Kumma kyllä, eron jälkeen laihduin spontaanisti ja enempiä yrittämättä samoihin mittoihin, kuin ennen varsinaista lihomista. Ei ne elintavat terveellisiä olleet silloinkaan, mutta kuitenkin paino laski. Silloin myös liikuin enemmän, jolloin toki oli varaa syödäkin vähän enemmän.

Seuraava tietoinen laihdutusyritys tuli vasta melko pitkän ajan päästä. Välissä olin jo tavannut miehen joka nyt 10 vuotta myöhemmin asuu meillä. Yhdessä kesässä pamautin lähes kympin uutta elämäniloa tauluun, kun se kesä meni grillatessa ja muuten vain herkutellessa. Ensimmäiset pari vuotta sisälsi paljon edellisten suhteiden painolastia puolin ja toisin, ja kipeiden asioiden keskellä sitä herkästi turvautui siihen millä aiemminkin mielipahaa ja epävarmuutta turrutti. Jotkut puuduttaa itseään viinalla, minä sokerilla. 

Takkuisen alkutaipaleen jälkeen tuli seuraava elämänvaihe, ja törmäsimme ilmiöön nimeltään tahaton lapsettomuus. Syytä sille ei löytynyt, mutta koska ylipainon vaikutuksista tiedetään paljon, sain motivaatiota yrittää pudottaa painoa. Kiloklubin avulla kaloreita tarkkaillen ja vihreitä palloja tavoittelemalla tiputin tasan 10 kiloa, ja melkein saman tien laihtuminen tuottikin tulosta. Nyt minulla oli kuitenkin itse itselleni myöntämä lupa syödä kahden edestä, ja ai että sitä lupaa tulikin hyödynnettyä ihan 25 kilon edestä. Melkein heti perään uutta tulokasta, ja seuraava kaksikymppinen kasassa. Ensimmäisestä se maaginen kymppi oli kerennyt kadota, niistä pari kiloa karppaamalla (ja se ei muuten toiminut minulla ollenkaan), joten olinkin kasvanut jo kolme kymppiä lähtötilanteesta.

Seuraava tietoinen yritys oli netistä ilmaiseksi löytyvän Go Fat Go'n avulla. Syy laihduttamiseen oli se, että en halunnut enää olla lihava. Siihen aikaan Jutta G veti GFG-haasteita, yksi haaste kesti aina kolme viikkoa. Google löytää edelleen nuo samat ohjeet, jotka ovat sinänsä ihan toimivia ja käyttökelpoisia. Pidemmän päälle energiamäärä ohjeilla jää kuitenkin melko vähäiseksi, joten ihan hirveän pitkäaikaiseen käyttöön ohje ei mielestän sovi. Enemmän kyseessä on dieetti, ennalta määritellyn mittainen rykäisy jonka aikana kiristellään se mikä ehditään ennen ajanjakson päättymistä. Sitten tien päässä odottaakin jumalaton herkkuöveri, joka monella kaltaisellani karkkinarkilla on sama kuin avaisi tulpan altaan pohjassa ja sukeltaisi takaisin viemäriin.

Välissä taas mässäilyntäyteisiä aikoja, ja paino kipuaa yhä ylemmäs. Vielä kolmas raskaus ja uudet huippulukemat tauluun. Tällä kertaa kärysin myös kohonneesta paastoarvosta sokerirasituksessa. 

Jokaikinen onnistunut laihdutuksen alku tuotti onnistumisen elämyksiä ja nostatti fiilikset korkealle. Jokainen epäonnistunut laihdutus, riippumatta siitä tuliko totaalinen repsahdus 2 viikon vai 2 kuukauden jälkeen, pudotti takaisin pohjalle. Olet edelleen täysi paska, eikä sinusta ole vieläkään mihinkään. Ei edes kontrolloimaan mitä käsi suuhun vie. Äkkiä karkuun syömisövereihin, kun veri pakenee päästä mahaan eikä aivot jaksa pyörittää ajatuksia siinä samassa iänikuisessa kritiikkikarusellissa. Lisäksi oli joitakin ihmisiä, jotka ystävällisesti muistuttivat asiasta myös ääneen. "Et kai sinä tuota syö?", "NOIN paljonko sinä sitä syöt??"

Yhteisiä näille kaikille yrityksille oli se epätoivoinen takertuminen ajatukseen, että kun nyt tällä mullistavalla dieetillä jaksan roikkua tarpeeksi kauan ja laihtua riittävästi, olen muuttunut luonnonlakeja rikkovaksi ihmeeksi joka voi myös jatkossa syödä kaikki maailman herkut niin että nahka on lähellä revetä, mutta ei enää koskaan liho. Yhdistävä tekijä oli haluttomuus myöntää että onnistuakseen on tiedettävä, ihan todella sisäistettävä, ettei entiseen ole paluuta. Ei koskaan. Tietääkseni sellaista ihmettä ei ole vielä nähty, enkä enää kuvittele voivani itse olla se maailman ensimmäinen tuon kaltainen ihme.

3. Mikä pakotti avaamaan silmät ja katsomaan kunnolla, ja ryhtymään ihan oikeasti tositoimiin?

Keväällä 2014 paino oli jotain aivan järkyttävää, eikä asiaa päässyt enää karkuun. Kammottavan ulkomuodon lisäksi loppuraskauden kohonneet verensokerit säikäyttivät. Nyt alkoi olla todellakin aika tehdä jotakin, ennen kuin lihominen pilaisi muutakin kuin peilikuvaa. Näin kuvia itsestäni, ja pakotin itseni katsomaan niitä. Riisuin peilin edessä, otin kuvan ja pakottauduin katsomaan sekä peiliin että kuviin. Nyt oli valinnan paikka. Kaikki se tuttu ja turvallinen jolla tähän tulokseen oltiin päästy, vai se aiemmin useilla lässähtäneillä yrityksillä tavoiteltu muutos, joka johtaa terveellisempään elämään ja kroppaan joka edustaa sitä elämäntapaa. Haluanko olla lihava ja ennen pitkää myös sairas, ehkä sen takia lyhytikäinenkin? Haluanko elää mahdollisimman pitkään terveenä, haluanko voida hyvin ja myös kokea näyttäväni hyvältä? Kumpaa haluan enemmän?

Valintaa tehdessä olin jo jonkin verran työstänyt mennyttä aikaa, ,ja tunnistanut mikä johti mihinkin. Olin jo oppinut ajattelemaan, ettei minun kannata olla itseni pahin vihollinen. Itseään parempaa ystäväähän ei kukaan voi saada, joten miksi ei tutustua kunnolla. Pysyvää valintaa ei voi tehdä, jos ei tiedä ja ymmärrä ja usko, että todella ansaitsee kaiken sen hyvän, mitä tuleva muutos tuo tullessaan. Monesta asiasta luopuminen on paljon helpompaa, kun ymmärtää miten haitallista se aiempi on kaikesta mukavuudestaan huolimatta ollut. Helppoa se ei silti ole, mutta jos ei koe ansaitsevansa hyvää, eikä suostu näkemään mikä se oikea, todellinen hyvä on, siitä tulee mahdotonta. Kelkka ei käänny yhdessä yössä, jos on vuosia, ellei vuosikymmeniä palkinnut itseään sadoilla ellei tuhansilla makoisilla kaloreilla päivittäin.

Myös kiukku on sopivasti annosteltuna hyvä lyömäase motivaationnotkahduksia vastaan, ja voi toisinaan auttaa hankalissa tilanteissa. Kun on päiviä ettei millään jaksa muistaa ansaitsevansa sen saamarin salaatin ja surkean kinkkusiivun, voikin heittää uhmavaihteen silmään. "Kylläpä sillekin näytän, kun en taaskaan sortunut!"

Vielä tiivistäen ensimmäiset avaimet:

* Miten tähän ollaan tultu: tunnista syyt seurausten takana. Haitallisia toimintatapoja ylläpitävät tilanteet, ja niihin liittyvät ajatukset ja tunteet. Mieti vaihtoehtoisia tapoja selvitä tilanteista. On vaikea selättää kasvotonta ja nimetöntä vihollista.

* Minkälaiset yritykset päätyivät epäonnistumiseen, milloin ja miksi ne epäonnistuivat ja mitä siitä seurasi. Mitä virheistä voi oppia seuraavaa, onnistunutta yritystä varten?

* Valinta. Mitä todella uskot ansaitsevasi? Minkä arvoinen itsellesi olet? Mitä sinä aidosti haluat eniten? Tätä voi joutua työstämään paljonkin. 

* Tiedosta ja hyväksy, mitä pysyvä muutos vaatii. Hyväksy, että on opittava kohtuus myös toiminnan tasolla, ei ainoastaan hienona palopuheena ensimmäisen dieettiviikon aikana. Ymmärrä, että kaikesta voi ja saa nauttia, ja se nautinto on aitoa vasta sitten kun kohtuus on opittu ja tasapano löydetty.

* Uskalla päästää irti tutusta mutta tuhoisasta puolustautumis- ja puudutuskeinosta. Uskalla ottaa vastaan muutos, ja se hyvä mitä siitä seuraa.

Tulee älytön kilometripostaus ja pitäisi vissiin käydä hetki nukkumassakin, joten jatkan myöhemmin tästä varsinaisesta taipaleesta. Nyt siis päästiin vasta siihen ratkaisevaan hetkeen asti, ja tuosta tiedostamisesta ja hyväksymisestä olisi vielä vaikka kuinka paljon sanottavaa.

Olisi kiva kuulla minkälaisia pohdintoja muut on aiheesta tehneet ja millaisia oivalluksia matkalla on tullut.